vaiskih

• Jaa

lauantaina, 2. elokuuta 2008, klo 09:53

Huomasin sen vasta kun se oli aivan kohdalla. Tuuli pörrötti sen turkkia ja silmissä hehkuivat vastasataneet tähdet. Tiesin sen odottaneen minua. Hiljainen hengitys kohotteli sen kylkiä, erotin liikkeen valkoista vasten. Nahka hehkui himmeästi karvattomissa kohdissa. Korvat valppaina pystyssä – se odotti yhä.

Yö oli musta. Ei, se on väärin sanottu. Yö on hyvin harvoin musta, yleisempi väri on tummansininen, eikä sekään lopulta ole muuta kuin pimeää. Jotkut väittävät, että pimeä on vain valon puutetta, mutta minä olen eri mieltä. Pimeä ei ole väliaikaista, tietäväthän sen fyysikotkin, pimeä ei vaadi mitään ollakseen. Pimeä on normi, valo on poikkeus. Siksi pimeä on luonnollisempi, siksi siihen on hyvä tottua. Lopussa on kuitenkin pimeää.

Yö oli pimeä, kuten talviyöt yleensäkin. Taivas peittyi ohueen pilvikerrokseen, kuun valo oli himmentynyt. Taskulamppu peiton alla ei valaise paljoa. Tähtiä ei näkynyt lainkaan.

Ohut hanki rasahteli jalkojen alla. Ei sitä oikeastaan voinut edes hangeksi sanoa, parikymmentä senttiä lunta, joka oli pinnalta kovaa kuin oikea hanki. Polun pystyi tuntemaan sen läpi, jokaisen juuren ja kiven. Olin kulkenut puoli kilometriä, se kertoi.

Kuuset humisivat hiljakseen ympärillä. Runollisempi sielu voisi väittää niiden kuiskailevan, mutta minä olin biologiani lukenut. Musta seinämä kahden puolen. Yläreunasta röpelöinen, alhaalla harmaita sävyjä.

Jos elollisia olentoja olikin liikkeellä tähän aikaan, ne kaikki olivat jossain muualla. Paitsi minä, tietenkin, mutta tällaisissa tapauksissa itseään ei mainita. Mahdollisesti se lisää dramatiikkaa, en tiedä.

Jalkani tuntuivat painavammilta kuin olivatkaan. Aistiharha, uskottelin niille, ja lisäsin vielä että puoli kilometriä on lyhyt matka. En tiedä uskoivatko ne, mutta suostuivat kuitenkin jatkamaan. Se oli hyvä, sillä puoli kilometriä on tosiaan lyhyt matka, vähän turhankin.

Tieto lisää tuskaa, sanotaan, mutta eihän se niin ole. Kaikkein pahinta on epätietoisuus. Ihminen voi kuvitella hirveitä asioita, siksi vanhat kauhuelokuvat ovat parempia. Todellisuus on aina vähemmän hirveää, vaikka tuntuukin koettuna raskaammalta. Ehkä se lohduttaa, ehkä ei.

Kilometrin kohdalla pilvipeite repesi ja muutamia tähtiä tuli näkyviin. En nähnyt kuuta, mutta oletin sen olevan ehjä. Valo ei lisääntynyt vaikka niin luulisi, se vain keskittyi kohtiin ja teki ympäristöstä pimeämmän. Jalkani ehdottivat, että jäisimme katselemaan taivasta hetkeksi. Suostuin, vaikkei kilometrikään kovin pitkä matka ole, ainakaan välimatkana. Tähdet olivat kaukana ja kylmiä. En usko että ne lohduttivat.

Jatkoimme matkaa epätasaisessa valaistuksessa. Kuukin näyttäytyi pilvien takaa, erotin pari säröä, mutta se pysyi vielä koossa. Onnellinen tila, melkein kadehdin. Pidemmälle päästyämme sekosin laskuissa. Pysyin mukana yhteen pilkku kahdeksaan asti, mutta sitten lumen määrä lisääntyi.

Jalkani ehdottivat taas taukoa. Suostuin mielelläni, polun vieressä oli kanto ja etäisyys rauhoitti. Katselin säröistä kuuta ja huomasin sen ilmeen muuttuneen hymyksi. Jotain hyvää siitäkin, kerrankaan ei säälittänyt. Sitten huomasin, että jos pala lohkeaisi särön kohdalta, hymy vaihtuisi kiljuntaan. Ymmärsin sen olevan luontevaa.

Nousin kannolta kun jalkani huomauttivat kylmyydestä. Jatkaminen oli helpottavaa, sain silmäni irti hymystä. Kanto oli alkanut huolestuttavissa määrin muistuttaa jakkaraa, sitä pientä punaista.

Pilvet levittäytyivät taas ja valaistus palasi ennalleen. Ensin oli liian hämärää, sitten tottui. Ajattelin tyytyväisenä, että pilvet vaimentaisivat kiljunnan.

Arvioin etäisyydeksi nyt noin kolme. Isän, pojan ja pyhän hengen, ajattelin, ja päätin jatkaa neljään, vähintään. Jalkani olivat samaa mieltä, nekin muistivat kyllä. Kolmella jaollisia oli hyvä välttää.

Tunsin polun hyvin ja tiesin minne se päättyi. Silti olimme kulkeneet jo pitkälti ohi päätöspaikan, enkä ollut havainnut kiviä ja kelopuita. Se ei huolettanut minua, mitään tuttua en tahtonutkaan. Huolestuin vasta kun näin polulla jakkaran, sen pienen punaisen. Käännyimme metsään, muistin kyllä mitä seurasi jos yritti sen ohittaa.

Musta seinä aukesi ja sulkeutui. Jakkara jäi sen taakse, tuntui turvalliselta. Seinä ei humissut sisältä, oli yhtä hiljaista kuin tyynyn alla. Siellä täällä näin pystyssä puunpaloja, niitä nuijamaisia. Moni näytti samalta kuin se, jonka isä toi kerran sisään. Eivät ne kuitenkaan samoja olleet, pää ei ollut läikikäs, ainakaan vielä. Ne läikät eivät niin vain lähteneet, eivät vedellä eivätkä tärpätillä. Polttaa ei voinut, hyvää koristetta.

En huolestunut puunpaloista. Etäisyys vähintään neljä ja puoli, ei isäkään kaikkeen pysty. Mutta sitä ei saanut sanoa, kuiskata korkeintaan, tyynyn alle.

Jalkani olivat hiljaa, niitäkin metsä rauhoitti. Puunlatvojen takaa ei hymykään näkyisi, vaikka pilvet poistuisivatkin.

Huomasin sen vasta kun se oli aivan kohdalla. Kysyin jaloilta mitä tekisimme, mutta ne olivat hiljaa ja ymmärsin olevani yksin. Vihdoinkin yksin, oikeastaan se oli mukavaa vaikka pelottikin vähäsen. Itsenäisyys se oli joka pelotti, ei se edessä oleva.

Astuin pari askelta lähemmäs ja hipaisin varovasti mustaa turkkia. Karvat olivat yllättävän karheita ollakseen niin sileitä, mutta eihän kissan kielikään tunnu miltä näyttää. Pehmeä nahka oli lämmin ja sileä, hampaat enemmän keltaiset kuin valkoiset. Silmät ruskeat, vaikka niiden olisi kuulunut olla keltaiset. Kyllä minä tiesin, olin kuvista nähnyt.

Se nousi rauhallisesti seisomaan ja ravisti vähän lunta turkistaan. Jännitti ja rentoutti lihaksiaan kuin suoritukseen valmistautuva kilpajuoksija. Istuin sen selkään, vaikken tiennyt, oliko se viisasta.