vaiskih

• Jaa

lauantaina, 2. elokuuta 2008, klo 09:57

Löysin sattumalta netistä Karvis-sarjakuvan version, josta on poistettu itse Karvinen. Jäljellä ei ole muita henkilöitä kuin Esko. Lopputuloksena on skitsofreniasta ja masennuksesta kertova sarjakuva, joka on useimmiten hulvatonta luettavaa.
Aloin ajatella, millainen omasta elämästäni tulisi, jos muut henkilöt poistettaisiin.
Tulin siihen tulokseen, ettei se muuttuisi paljonkaan.

Jos itsekseen nauraminen ja ilmeily ovat oireita jostain vakavasta, minun pitäsi huolestua. Jos kuvitteellisten henkilöiden kehittely ja niiden kanssa keskusteleminen on epänormaalia, voinen todeta, etten ole aivan tavallinen. Jos toinen, kuvitteellinen minuus on skitsofrenian oire, minun kuuluisi kai hakeutua lääkäriin.
Ei kai sitä voi olla hullu, jos tuntee olevansa tervejärkinen?
Luulisi, että sen joku huomaa.

Olen tuntenut osan niin kutsutuista ystävistäni yli kymmenen vuotta. Kukaan heistä ei tiedä, mitä pääni sisällä todella tapahtuu. Mitä siellä on jatkuvasti meneillään. Mitä siellä kiehuu, ja miksi.
En minä usko haluavani kuolla. En minä usko haluavani toisenlaista elämää, loppujen lopuksi. En minä usko syntyneeni väärällä vuosikymmenellä.
Enkä usko, että syntymäni 20 vuotta aiemmin olisi muuttanut mitään perimmäistä.
Ja silti minun on ajoittain vaikeaa erottaa itseäni ja sitä toista, sitä osaa minusta, joka syntyi 20 vuotta aiemmin ja elää parasta aikaa aikuisena. Muka.

Miksi. Miksi se on niin helppoa, helppoa ja yksinkertaista vajota kuvitelmiinsa, tuosta vain, oli yksin tai ei. Ja peittää se muilta.

Tanssia hopeasateessa muiden siitä tietämättä.

Mistä se kaikki kumpuaa, onko kyse vain ylivilkkaasta mielikuvituksesta ja tyypillisestä ymmärryksenkaipuusta, jota en voi tyydyttää muutoin kuin kuvitelmieni kautta? Voiko skitsofrenia tai jokin muu persoonallisuuden häiriö elää vuosia piilevänä, siten, ettei kukaan siitä aavista? Tietävätkö he, enkö pysty sittenkään salaamaan?

En ajattele itseäni “hänenä”. Minä olen vain minä. Sitä toista joskus ajattelenkin, vaikka hänenkin kanssaan useimmiten olen yhtä. Puhun hänen suullaan (vai hän minun). Minun ruumiini on hänenkin. Vaikka silloin ruumiini toimii vain pohjana; mallina, jonka päälle rakentuu parempaa.
Sanon hänen repliikkejään ja muut vastaavat minun suullani. Vaikka ei – noin ajateltuna se tuntuu pahalta. Hehän ovat kaikki omanlaisiaan persoonallisuuksia, en minä voi määrätä mitä he sanovat tai sanoa sitä heidän puolestaan. Se vain tulee.
He ovat kasvaneet jo kauan, mutta silti löydän heistä jatkuvasti uusia piirteitä. Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että kehitän heille piirteitä tarpeen mukaan, mutta itse ajattelen niin vain harvoin. Ja silloinkin tunnen olevani lähinnä muotoilija, joka vain selventää alkuperäistä hahmoa. Kaikki piirteet ovat linjassa keskenään, mutta silti sen verran ristiriidassa, että vaikutelma on elävä ja todellinen. Ja näin, hitaasti, heistä on vuosien saatossa kehittynyt miltei eläviä. Ajoittain löydän heikkouksia ja epäloogisuuksia, mutta ne on yleensä helppo korjata.
Näin ajatellessani tunnen olevani luoja, tarinankertoja, ja pohdin, pääsevätkö luomukseni joskus laajempaan tietoisuuteen. Seuraavassa hetkessä kavahdan: ei heitä saa vangita paperille. Hehän elävät! Jopa enemmän kuin minä.

Pisaroiden putoillessa maahan, kasautuessa lammikoiksi, haihtuessa, imeytyessä, muuttaen, muuttaen, jatkuvasti. Ravintoa. Se on ravintoa. Sielulle ja mielelle ja ajatuksille ja tunteille. Ruumista se ei muuta, mutta sen ei tarvitse. Ruumis on jo, sillä toisella, ja hieno onkin. Muuta en kaipaa. Itse en tarvitse, ei itselleni mitään, toisella jo. Kaikki
niin
hyvin.
Ajoittain itkettää, vaikka sehän on ihanaa.

Absoluuttinen vapaus.

Riippumattomuus ja jumalallinen valta, ainoana esteenä itsesensuuri.
Jos sekään.

Elämä on toisaalla ja tiedän sen. Ajoittain voin olla tilaani tyytyväinen, ajoittain vihaan saamattomuuttani ja haaveissa elämistä. Ongelma on siinä, etten usko tällä minulla olevan resursseja siihen todelliseen elämään. Toisella on, joten elän sen kautta epätodellisuudessa. Ehkä joskus opin elämään itsekin, mutta tunnen, että siitä ei seuraa mitään hyvää.

Ja niin paljon kuin tahtoisin olla toisenlainen.

Tanssin hopeasateessa, pyörähtelen hiljaa ympäri kädet levitettyinä ja silmät suljettuina. Tunnen pisaroiden viileät hipaisut käsivarsillani ja lattialla pyörteilevän lammikon paljaiden jalkojeni alla. Jossakin reunamilla pylväät levittäytyvät kaukaisuuteen ja katon alla sakenee hämäryys. Tuuli kieputtelee pilviä sisäpihan yllä. Tanssin hopeasateessa.

Kaikki kasautuu. Hitaasti mutta varmasti. Ennen pitkää jotakin on tapahduttava. Siihen asti kasautuu. Kaikki. Kasoina pinoina kekoina röykkiöinä läjinä möykkyinä paakkuina klöntteinä klimppeinä kaikki, kaikki, kaikki se. Kunnes.

Se kertoo minusta liiankin rehellisen totuuden.

Mitäkö minä piilottelen? Piilottelenko minä mitään? Minäkö mitään piilottelen? Itseltäni? Muilta? Kaikilta? Keneltäkään?


Tanssin hopeasateessa, hiljaisuus tihenee. Askelet, pisarat, tuuli. Ja aina vain sataa, hopeisia pisaroita, pehmeitä, lämpimiä, lohdullisia. Niihin jää kiinni. Ihoni on jo hopeinen, silmät kiinni muurautuneet. Hiukseni tummaa hopeaa, hengitys maistuu metallilta. Paluuta ei liene, pyörin hiljaa itseni uuvuksiin. Pylväistä erottaa vain kaksi lähintä riviä. Tanssin hopeasateessa.

Jatkuvuus, jatkuvuus, jatkuvuus. Hidas muutos, jonka on tapahduttava, mutta joka on niin hidas, ettei sitä huomaa. Kaikki jatkuu, muuttuen, loppumatta. Ehkä se kaikki joskus haihtuu. Pakottaa ei kannata. Sen on tapahduttava joko itsestään tai alitajuisen painostuksen vaikutuksesta. Jos päättää lopettavansa, saa vain huonon omatunnon kun ei pysty.

t ä m ä k ö n y t o n s e m i t ä h a l u a n k e r t o a
t ä m ä k ö n y t o n s e m i k ä m i n u a k o s k e t t a a

Tanssin hopeasateessa, yhä edelleen. Tanssin hopeasateessa.