Liisa Ketoharju-jäsenen blogi

Ilta, yö, päivä

vaiskih — Sat, 02 Aug 2008 19:00:24 UT

Uiskentelin pitkin Pielisen vihreää pintaa ja kuuntelin kuikan uikutusta. Iltauutisissa oli kerrottu hameiden syöpävaikutuksista, professorit uskoivat löytäneensä totuuden. Olin sillä sekunnilla repäissyt omani pois, heitin saman tien paidankin, kerranhan sitä vain eletään. Huomenna Joensuu, unohdan hameet ja solupesäkkeet.
Päässäni soi taukoamatta Soul Captain Bandin Mitä suurempi puu. En saanut unta, biitti jyskytti tärykalvoon ja sai veden kihoamaan silmiin vaikka miten pistin vastaan. Heinäkuun yö oli lämmin ja tukahduttava; ei kuuma, mutta tunkkainen. Lehtokurppa lensi talon yli uudestaan ja uudestaan, kurnutus velloi puolelta toiselle ja lisäsi ahdistusta. Luulin olevani unessa kunnes nukahdin.

Aamu oli kirkas ja heinäkuinen. Lehtokurppa oli mennyt matkoihinsa ja kuikka uikutti muualla. Linja-autoa odotellessani luin uutisia tienpientareelta löytämästäni lehdestä. Absoluuttisen Nollapisteen laulajalle oli käynyt huonosti, hameiden osuutta asiaan epäiltiin. Vilkaisin päiväystä, se oli huominen.
Linja-autossa kuumuus nousi hellelukemiin. Kuskin kurnutus kaikui kaiuttimista vaimeana puolelta toiselle velloen: määränpää tuntematon, vauhti suurin mahdollinen. Huolestuminen ei tullut kysymykseen, olihan loma. Vilkaisin laukkuuni ja löysin jo mainitun lehden, vaikka olin varmasti heittänyt sen lähimännyn oksalle autoon noustessani. Etuviistoon istui nainen hameessa, epäilemättä ennen pitkää kalju, olisi tehnyt mieli huomauttaa, mutta enhän ollut nyt töissä.
Auto kaartoi sillalta joen ylle enkä edes ajatellut huutaa.

Hopeasade

vaiskih — Sat, 02 Aug 2008 18:57:36 UT

Löysin sattumalta netistä Karvis-sarjakuvan version, josta on poistettu itse Karvinen. Jäljellä ei ole muita henkilöitä kuin Esko. Lopputuloksena on skitsofreniasta ja masennuksesta kertova sarjakuva, joka on useimmiten hulvatonta luettavaa.
Aloin ajatella, millainen omasta elämästäni tulisi, jos muut henkilöt poistettaisiin.
Tulin siihen tulokseen, ettei se muuttuisi paljonkaan.

Jos itsekseen nauraminen ja ilmeily ovat oireita jostain vakavasta, minun pitäsi huolestua. Jos kuvitteellisten henkilöiden kehittely ja niiden kanssa keskusteleminen on epänormaalia, voinen todeta, etten ole aivan tavallinen. Jos toinen, kuvitteellinen minuus on skitsofrenian oire, minun kuuluisi kai hakeutua lääkäriin.
Ei kai sitä voi olla hullu, jos tuntee olevansa tervejärkinen?
Luulisi, että sen joku huomaa.

Olen tuntenut osan niin kutsutuista ystävistäni yli kymmenen vuotta. Kukaan heistä ei tiedä, mitä pääni sisällä todella tapahtuu. Mitä siellä on jatkuvasti meneillään. Mitä siellä kiehuu, ja miksi.
En minä usko haluavani kuolla. En minä usko haluavani toisenlaista elämää, loppujen lopuksi. En minä usko syntyneeni väärällä vuosikymmenellä.
Enkä usko, että syntymäni 20 vuotta aiemmin olisi muuttanut mitään perimmäistä.
Ja silti minun on ajoittain vaikeaa erottaa itseäni ja sitä toista, sitä osaa minusta, joka syntyi 20 vuotta aiemmin ja elää parasta aikaa aikuisena. Muka.

Miksi. Miksi se on niin helppoa, helppoa ja yksinkertaista vajota kuvitelmiinsa, tuosta vain, oli yksin tai ei. Ja peittää se muilta.

Tanssia hopeasateessa muiden siitä tietämättä.

Mistä se kaikki kumpuaa, onko kyse vain ylivilkkaasta mielikuvituksesta ja tyypillisestä ymmärryksenkaipuusta, jota en voi tyydyttää muutoin kuin kuvitelmieni kautta? Voiko skitsofrenia tai jokin muu persoonallisuuden häiriö elää vuosia piilevänä, siten, ettei kukaan siitä aavista? Tietävätkö he, enkö pysty sittenkään salaamaan?

En ajattele itseäni “hänenä”. Minä olen vain minä. Sitä toista joskus ajattelenkin, vaikka hänenkin kanssaan useimmiten olen yhtä. Puhun hänen suullaan (vai hän minun). Minun ruumiini on hänenkin. Vaikka silloin ruumiini toimii vain pohjana; mallina, jonka päälle rakentuu parempaa.
Sanon hänen repliikkejään ja muut vastaavat minun suullani. Vaikka ei – noin ajateltuna se tuntuu pahalta. Hehän ovat kaikki omanlaisiaan persoonallisuuksia, en minä voi määrätä mitä he sanovat tai sanoa sitä heidän puolestaan. Se vain tulee.
He ovat kasvaneet jo kauan, mutta silti löydän heistä jatkuvasti uusia piirteitä. Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että kehitän heille piirteitä tarpeen mukaan, mutta itse ajattelen niin vain harvoin. Ja silloinkin tunnen olevani lähinnä muotoilija, joka vain selventää alkuperäistä hahmoa. Kaikki piirteet ovat linjassa keskenään, mutta silti sen verran ristiriidassa, että vaikutelma on elävä ja todellinen. Ja näin, hitaasti, heistä on vuosien saatossa kehittynyt miltei eläviä. Ajoittain löydän heikkouksia ja epäloogisuuksia, mutta ne on yleensä helppo korjata.
Näin ajatellessani tunnen olevani luoja, tarinankertoja, ja pohdin, pääsevätkö luomukseni joskus laajempaan tietoisuuteen. Seuraavassa hetkessä kavahdan: ei heitä saa vangita paperille. Hehän elävät! Jopa enemmän kuin minä.

Pisaroiden putoillessa maahan, kasautuessa lammikoiksi, haihtuessa, imeytyessä, muuttaen, muuttaen, jatkuvasti. Ravintoa. Se on ravintoa. Sielulle ja mielelle ja ajatuksille ja tunteille. Ruumista se ei muuta, mutta sen ei tarvitse. Ruumis on jo, sillä toisella, ja hieno onkin. Muuta en kaipaa. Itse en tarvitse, ei itselleni mitään, toisella jo. Kaikki
niin
hyvin.
Ajoittain itkettää, vaikka sehän on ihanaa.

Absoluuttinen vapaus.

Riippumattomuus ja jumalallinen valta, ainoana esteenä itsesensuuri.
Jos sekään.

Elämä on toisaalla ja tiedän sen. Ajoittain voin olla tilaani tyytyväinen, ajoittain vihaan saamattomuuttani ja haaveissa elämistä. Ongelma on siinä, etten usko tällä minulla olevan resursseja siihen todelliseen elämään. Toisella on, joten elän sen kautta epätodellisuudessa. Ehkä joskus opin elämään itsekin, mutta tunnen, että siitä ei seuraa mitään hyvää.

Ja niin paljon kuin tahtoisin olla toisenlainen.

Tanssin hopeasateessa, pyörähtelen hiljaa ympäri kädet levitettyinä ja silmät suljettuina. Tunnen pisaroiden viileät hipaisut käsivarsillani ja lattialla pyörteilevän lammikon paljaiden jalkojeni alla. Jossakin reunamilla pylväät levittäytyvät kaukaisuuteen ja katon alla sakenee hämäryys. Tuuli kieputtelee pilviä sisäpihan yllä. Tanssin hopeasateessa.

Kaikki kasautuu. Hitaasti mutta varmasti. Ennen pitkää jotakin on tapahduttava. Siihen asti kasautuu. Kaikki. Kasoina pinoina kekoina röykkiöinä läjinä möykkyinä paakkuina klöntteinä klimppeinä kaikki, kaikki, kaikki se. Kunnes.

Se kertoo minusta liiankin rehellisen totuuden.

Mitäkö minä piilottelen? Piilottelenko minä mitään? Minäkö mitään piilottelen? Itseltäni? Muilta? Kaikilta? Keneltäkään?

Tanssin hopeasateessa, hiljaisuus tihenee. Askelet, pisarat, tuuli. Ja aina vain sataa, hopeisia pisaroita, pehmeitä, lämpimiä, lohdullisia. Niihin jää kiinni. Ihoni on jo hopeinen, silmät kiinni muurautuneet. Hiukseni tummaa hopeaa, hengitys maistuu metallilta. Paluuta ei liene, pyörin hiljaa itseni uuvuksiin. Pylväistä erottaa vain kaksi lähintä riviä. Tanssin hopeasateessa.

Jatkuvuus, jatkuvuus, jatkuvuus. Hidas muutos, jonka on tapahduttava, mutta joka on niin hidas, ettei sitä huomaa. Kaikki jatkuu, muuttuen, loppumatta. Ehkä se kaikki joskus haihtuu. Pakottaa ei kannata. Sen on tapahduttava joko itsestään tai alitajuisen painostuksen vaikutuksesta. Jos päättää lopettavansa, saa vain huonon omatunnon kun ei pysty.

t ä m ä k ö n y t o n s e m i t ä h a l u a n k e r t o a
t ä m ä k ö n y t o n s e m i k ä m i n u a k o s k e t t a a

Tanssin hopeasateessa, yhä edelleen. Tanssin hopeasateessa.

Kuuhulluus

vaiskih — Sat, 02 Aug 2008 18:53:22 UT

Huomasin sen vasta kun se oli aivan kohdalla. Tuuli pörrötti sen turkkia ja silmissä hehkuivat vastasataneet tähdet. Tiesin sen odottaneen minua. Hiljainen hengitys kohotteli sen kylkiä, erotin liikkeen valkoista vasten. Nahka hehkui himmeästi karvattomissa kohdissa. Korvat valppaina pystyssä – se odotti yhä.

Yö oli musta. Ei, se on väärin sanottu. Yö on hyvin harvoin musta, yleisempi väri on tummansininen, eikä sekään lopulta ole muuta kuin pimeää. Jotkut väittävät, että pimeä on vain valon puutetta, mutta minä olen eri mieltä. Pimeä ei ole väliaikaista, tietäväthän sen fyysikotkin, pimeä ei vaadi mitään ollakseen. Pimeä on normi, valo on poikkeus. Siksi pimeä on luonnollisempi, siksi siihen on hyvä tottua. Lopussa on kuitenkin pimeää.

Yö oli pimeä, kuten talviyöt yleensäkin. Taivas peittyi ohueen pilvikerrokseen, kuun valo oli himmentynyt. Taskulamppu peiton alla ei valaise paljoa. Tähtiä ei näkynyt lainkaan.

Ohut hanki rasahteli jalkojen alla. Ei sitä oikeastaan voinut edes hangeksi sanoa, parikymmentä senttiä lunta, joka oli pinnalta kovaa kuin oikea hanki. Polun pystyi tuntemaan sen läpi, jokaisen juuren ja kiven. Olin kulkenut puoli kilometriä, se kertoi.

Kuuset humisivat hiljakseen ympärillä. Runollisempi sielu voisi väittää niiden kuiskailevan, mutta minä olin biologiani lukenut. Musta seinämä kahden puolen. Yläreunasta röpelöinen, alhaalla harmaita sävyjä.

Jos elollisia olentoja olikin liikkeellä tähän aikaan, ne kaikki olivat jossain muualla. Paitsi minä, tietenkin, mutta tällaisissa tapauksissa itseään ei mainita. Mahdollisesti se lisää dramatiikkaa, en tiedä.

Jalkani tuntuivat painavammilta kuin olivatkaan. Aistiharha, uskottelin niille, ja lisäsin vielä että puoli kilometriä on lyhyt matka. En tiedä uskoivatko ne, mutta suostuivat kuitenkin jatkamaan. Se oli hyvä, sillä puoli kilometriä on tosiaan lyhyt matka, vähän turhankin.

Tieto lisää tuskaa, sanotaan, mutta eihän se niin ole. Kaikkein pahinta on epätietoisuus. Ihminen voi kuvitella hirveitä asioita, siksi vanhat kauhuelokuvat ovat parempia. Todellisuus on aina vähemmän hirveää, vaikka tuntuukin koettuna raskaammalta. Ehkä se lohduttaa, ehkä ei.

Kilometrin kohdalla pilvipeite repesi ja muutamia tähtiä tuli näkyviin. En nähnyt kuuta, mutta oletin sen olevan ehjä. Valo ei lisääntynyt vaikka niin luulisi, se vain keskittyi kohtiin ja teki ympäristöstä pimeämmän. Jalkani ehdottivat, että jäisimme katselemaan taivasta hetkeksi. Suostuin, vaikkei kilometrikään kovin pitkä matka ole, ainakaan välimatkana. Tähdet olivat kaukana ja kylmiä. En usko että ne lohduttivat.

Jatkoimme matkaa epätasaisessa valaistuksessa. Kuukin näyttäytyi pilvien takaa, erotin pari säröä, mutta se pysyi vielä koossa. Onnellinen tila, melkein kadehdin. Pidemmälle päästyämme sekosin laskuissa. Pysyin mukana yhteen pilkku kahdeksaan asti, mutta sitten lumen määrä lisääntyi.

Jalkani ehdottivat taas taukoa. Suostuin mielelläni, polun vieressä oli kanto ja etäisyys rauhoitti. Katselin säröistä kuuta ja huomasin sen ilmeen muuttuneen hymyksi. Jotain hyvää siitäkin, kerrankaan ei säälittänyt. Sitten huomasin, että jos pala lohkeaisi särön kohdalta, hymy vaihtuisi kiljuntaan. Ymmärsin sen olevan luontevaa.

Nousin kannolta kun jalkani huomauttivat kylmyydestä. Jatkaminen oli helpottavaa, sain silmäni irti hymystä. Kanto oli alkanut huolestuttavissa määrin muistuttaa jakkaraa, sitä pientä punaista.

Pilvet levittäytyivät taas ja valaistus palasi ennalleen. Ensin oli liian hämärää, sitten tottui. Ajattelin tyytyväisenä, että pilvet vaimentaisivat kiljunnan.

Arvioin etäisyydeksi nyt noin kolme. Isän, pojan ja pyhän hengen, ajattelin, ja päätin jatkaa neljään, vähintään. Jalkani olivat samaa mieltä, nekin muistivat kyllä. Kolmella jaollisia oli hyvä välttää.

Tunsin polun hyvin ja tiesin minne se päättyi. Silti olimme kulkeneet jo pitkälti ohi päätöspaikan, enkä ollut havainnut kiviä ja kelopuita. Se ei huolettanut minua, mitään tuttua en tahtonutkaan. Huolestuin vasta kun näin polulla jakkaran, sen pienen punaisen. Käännyimme metsään, muistin kyllä mitä seurasi jos yritti sen ohittaa.

Musta seinä aukesi ja sulkeutui. Jakkara jäi sen taakse, tuntui turvalliselta. Seinä ei humissut sisältä, oli yhtä hiljaista kuin tyynyn alla. Siellä täällä näin pystyssä puunpaloja, niitä nuijamaisia. Moni näytti samalta kuin se, jonka isä toi kerran sisään. Eivät ne kuitenkaan samoja olleet, pää ei ollut läikikäs, ainakaan vielä. Ne läikät eivät niin vain lähteneet, eivät vedellä eivätkä tärpätillä. Polttaa ei voinut, hyvää koristetta.

En huolestunut puunpaloista. Etäisyys vähintään neljä ja puoli, ei isäkään kaikkeen pysty. Mutta sitä ei saanut sanoa, kuiskata korkeintaan, tyynyn alle.

Jalkani olivat hiljaa, niitäkin metsä rauhoitti. Puunlatvojen takaa ei hymykään näkyisi, vaikka pilvet poistuisivatkin.

Huomasin sen vasta kun se oli aivan kohdalla. Kysyin jaloilta mitä tekisimme, mutta ne olivat hiljaa ja ymmärsin olevani yksin. Vihdoinkin yksin, oikeastaan se oli mukavaa vaikka pelottikin vähäsen. Itsenäisyys se oli joka pelotti, ei se edessä oleva.

Astuin pari askelta lähemmäs ja hipaisin varovasti mustaa turkkia. Karvat olivat yllättävän karheita ollakseen niin sileitä, mutta eihän kissan kielikään tunnu miltä näyttää. Pehmeä nahka oli lämmin ja sileä, hampaat enemmän keltaiset kuin valkoiset. Silmät ruskeat, vaikka niiden olisi kuulunut olla keltaiset. Kyllä minä tiesin, olin kuvista nähnyt.

Se nousi rauhallisesti seisomaan ja ravisti vähän lunta turkistaan. Jännitti ja rentoutti lihaksiaan kuin suoritukseen valmistautuva kilpajuoksija. Istuin sen selkään, vaikken tiennyt, oliko se viisasta.